Älä kosketa sähköä

En osaa olla pitämättä ihmisistä, jotka osoittavat kuunsirppiä lapsen innolla. Kun tähän asiaan yhdistetään osoituskäden laskeutuminen polvelle kuin vaivihkaa, on selvää, että asioissa on nyt käymässä huonosti.

Liika tyytyväisyys saattaa vähentää kirjoittamista
(ja sisältää fenyylialaniinin lähteen).

Ei rakkaus vaikeaa ole
vaan rehellisyys.

Diagnoosi

Lääkäri: Päivää. Mikäs teidät tänään tuo tänne henkisen terveyden arvauskeskukseen?

Mirva: Olen alkanut epäillä, että minulla on pitkälle kehittynyt akuutti pakoilusyndrooma.

Lääkäri: Jaahas, minkäslaisia oireita teillä on?

Mirva: Kun minun pitäisi lukea gradukirjoja, luen Virginia Woolfia. Kun minun pitäisi siivota kanin häkki, alan tiskata. Kun minun pitäisi kirjoittaa romaania, kirjoitan runoja. Ja kun minun pitäisi tehdä mitä tahansa yllä mainituista, päivitän vain blogiani.

Lääkäri: En ole lainkaan varma, onko kyseessä akuutti pakoilusyndrooma. Onneksi meillä on olemassa helppo ja ytimekäs testi, jolla voimme varmistua asiasta, ettette turhaan pode sairautta, josta ette kärsi. Pyytäisin teitä vastaamaan rehellisesti seuraaviin kysymyksiin: Ajatteletteko koskaan, että TV on sama jättää päälle, kun sen kerran on jo aukaissut? Onko teille aivan sama, viedäänkö roskat ulos tiistaina vai keskiviikkona, kunhan ne vie ulos joku muu kuin te itse? Vastaatteko välittömästi kyllä ystävättärenne shoppailukutsuun, vaikka työnteko on kesken? Pysyttelettekö mieluummin koko päivän sisällä kuin otatte sen riskin, että törmäätte työkavereihinne lomalla? Kieltäydyttekö perhelomasta sen varjolla, että aiotte tehdä töitä, joita ette sitten kuitenkaan tee? Samaistutteko koskaan laiskiaisiin katsellessanne luontodokumentteja?

Mirva: Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Kyllä, ehdottomasti.

Lääkäri: Kuulkaahan neiti, pelkäänpä että teitä vaivaa patalaiskuus.

Mirva (kauhistuneesti): Mitäs minun nyt sitten pitäisi tehdä.

Lääkäri: Patalaiskuuteen ei ole vielä löydetty varmaa parannuskeinoa.
Muutamia ohjeita voisitte kuitenkin näin alkuun kokeeksi noudattaa:
Tupakoikaa säännöllisesti. Katselkaa Harry Potter -elokuvia sielunne kyllyydestä. Saunokaa iltaisin. Pyrkikää kaikin keinoin olemaan välttelemättä alkoholin käyttöä. Ruokavalionne tulisi alkoholin lisäksi koostua yksinomaan maitokahvista ja Geishasta.

Mirva: Siinäkö kaikki?

Lääkäri: Uudenvuoden jälkeen voisitte tietysti kokeilla detoksifikaatiodieettiä, mutta epäilen suuresti onko teistä siihen. Voitte siis ottaa huoletta pari Buranaa päänsäryn yllättäessä. Ja ainahan voitte kokeilla lumeilua, mikäli teillä on keltainen liukuri.

Mirva: Kauankohan paranemisprosessi kestää?

Lääkäri: Tuskinpa te paranette koskaan, mutta älkää siitä huoliko, vaan shoppailkaa sydämenne kyllyydestä, onhan sentään alennusmyyntien aika.

Mirva: Ja milläköhän minä ne Visa-laskut maksan?

Lääkäri: No ette ainakaan työllänne, siitä voinemme olla varmoja, hehheh.

Teoriassa

Ja tapahtui niinä, äh
huono aloitus

Goton mukaan ensimmäisen romaanin kirjoitti kiinalaisnainen
900-luvulla jälkeen Kristuksen (en tiedä,
mitä se on kiinalaisen ajanlaskun mukaan)

jos on uskominen
toisenlaisia legendoja
maailman synnytti korppi, kilpikonna tai
psykofyysinen ylivoima jolla on monta nimeä

mutta Goton mukaan
romaanitaiteen alkuisä ei olekaan
eurooppalainen mies, ja tämä
muuttaa kaiken.

On ehdotettu myös, äh,
epämääräistä,
että runouden ja kritiikin pitäisi lähentyä,
että kritiikin pitäisi olla kuin runo,
ja runon kuin kritiikki,
eikä tämä ole metafora.

Onko välttämätöntä kertoa tarina?
(i worry how to give it structure, how to organize it;
find chronology problematic. This is where,
i worry, it all threatens to turn into
i-unsettling irony.)

Goton mukaan ensimmäisen, äh,
toistoa, minua kiinnostaa lähinnä se,
oliko kiinalaisnaisella suuraviomiestä, jonka
maailmankatsomus oleellisesti vaikutti -- äh,
toistoa

olipa kerran

Paha pukki

Lomaosaamattomuus on minua.

Viime talviloman sairastin flunssaa ulkomaanmatkan ajan, kesällä kärsin jatkuvasta olkapäätulehduksesta ja reisilihaksen revähdyksestä pesäpallon takia, ja joululoma tuntuu etenevän kohti loppuaan jatkuvan päänsäryn ja painajaisunien kourissa.

Liekö asialla yhteyttä juuri kesken olevaan kirjaan Virginia Woolf: A Writer's Diary, mutta olen nähnyt toistuvasti unta, jossa minusta kasvaa mustia koiperhosia. Herään täsmälleen sillä hetkellä, kun inhon kourissa kierien ymmärrän näkeväni painajaista.

Painajainen oli myös se toisenlainen pukki, joka kävi vierailulla Tapaninpäivänä. Entinen Suuri Rakkaus oli ollut sanojensa mukaan postipaketissa kahdeksan viikkoa, ja kaipa se oli sitten Posti, joka hänet minun kotiini toi joulunpyhiä sulostuttamaan. Vanha suola ja Suuret Rakkaudet ovat kummallinen juttu: Mikä saa ihmisen rakastumaan? Mikä saa ihmisen rakastamaan uudestaan ja uudestaan pettymisten jälkeen? Eikö ihminen, tuo luomakunnan rationaalinen kruunu, todellakaan pysty hallitsemaan tätä asiaa järjellään?

Loma taitaa kulua loppuun lukien. Kesken on edellä mainitun lisäksi Katherine Mansfieldin Bliss & Other Stories, Margaret Atwoodin Selected Poems sekä kuolettavan tylsä Charlotte Sturgessin Redifining the Subject: Sites of Play in Canadian Women's Writing. Ensiyön aikana pitäisi myös jotenkin muistella mieleen vuosien takainen ymmärrys Homi K. Bhabhan esseekokoelmasta The Location of Culture, sikäli mikäli se mitenkään mahdollista on -- ymmärrys, siis.

Aikaa kirjoittaa jää varsin vähän. Luulen, että olen keksinyt ensimmäisen lauseen, mutta se (tuleeko koko hommasta mitään) epäilyttää minua. Verryttelyksi olen kirjoittanut runomuotoisia kirjeitä Virginialle.
En tiedä, missä niistä puhun minä, missä V.W.

Jotta en saisi mitään järkevää aikaiseksi, kaadan nyt itselleni lasillisen kotitekoista vuosikertapunkkua ja lämmitän saunan.
Se kuulostaa jotenkin lomalta.

Kummitussunnuntai

Kummitustyttö on näin: \ | | / . (Laske sormet itse.) Kummitustyttö on jo aika vanha, ja osaa laskea kalapelin pelinappulat: yksi kaksi kolme hai.

Kummitustyttö ei halua kostuttaa kakkua, vaan syödä lusikalla kakunkostutuslimsan violetista Hemulimukista. Kummitustyttö ei halua juoda limsaa omasta vihreästä mukista. Koko kakku on käynyt kummitustytön suussa ennen kuin siitä on leikattu palastakaan. Kummitustytön kummituspikkusisko haluaa syödä mansikat ja persikat ennen kuin ne on laitettu kakkuun. Kummitustyttö toruu kummituspikkusiskoa kostutuslusikka suussaan.

Kummitustyttö näkee ikkunasta vaaleanpunaisen joulutontun, joka on jo mennyt pois kun muut katsovat. Kummitustäti toivoo, ettei kummitustyttö ole nähnyt omituista hiipparia, mutta onneksi näkee myös vaaleanpunaisen joulutontun, kun se tulee takaisin. Kummitustytön kummituspikkusisko ei näe tonttua, sillä hän piirtää kummitusäidille lahjaksi kuvaa ruokapöytään.

Kun kakku on valmis, kummitustyttö haluaa lukea salaista joulukirjaa, jonka nimi on Vauhdikkaat synttärit. Toisella kerralla kummitustyttö tunnistaa melkein kaikki, mutta ei autoa ja ralliautoa. Kummitustyttö tunnistaa: valaan, junan, kuormurin, lentokoneen, kuormurin, polkupyörän, oikean tiikerin. Kummitustyttö tietää, että kun pannaan yöpuvut päälle, ollaan menossa sänkyyn. Kummitustyttöäkin alkaa väsyttää.

Kun kummitusisä tulee kotiin, kummitustytöllä tulee ikävä kummitusäitiä. Se unohtuu, kun kummitustytöt saavat kummitusisän laukusta matkalta jääneet lasteneväät: punaista pillimehua. Ja tietysti, kun saa maistaa salaista synttärikakkua, jossa ei saa olla: limsaa, mansikkaa, persikkaa. Kummitustytön kummituspikkusisko syö melkein koko kakun.

Lähtiessään kummitustäti tyhjentää potan, sillä kummitusisä voi vähän pahoin.

The Gallery of Horrors of Mrs K.

Tänä aamuna minua kohtasi kauhea kohtalo: Jouduin koskemaan raakaan hevosenlihaan leikkelemakkaran muodossa. Tunsin oloni hirvittäväksi. Ymmärrän, että lihansyöjän on vaikea ymmärtää tätä herännyttä inhontunnetta, enkä sitä pysty rationaalisesti selittämään, mutta hevosenliha tuntui kätevältä aasinsillalta uskontoihin sikäli, että uskontojen varjolla on sallittua kieltää / kieltäytyä kaikenlaisesta, mutten tiedä yhtäkään uskontoa, jossa hevosenliha olisi kiellettyä, joskaan en ole kovin varma, kuinka kosher se on.

Eilen työpaikallani eräs uskovainen toveri saarnasi huumeisiin rinnastettavien stimulanttien käytöstä, mikä luonnollisesti johti kaikenlaiseen kieltäymykseen:
"On selvää, että alkoholilla on yhtä lailla terveyttä turmeleva vaikutus kuin tupakallakin. Siksi pitäisi myös olla selvää, että me torjuisimme alkoholinkäytön samalla tavalla kuin torjumme tupakoinnin."

(Me olemme työpaikallani varsin moraalisesti ylevää sakkia. Siksi olin kiitollinen, ettei saarnamies ole koskaan nähnyt kotona käytettävän toppatakkini taskuun. Siellä on vaaleanpunainen, valkoisilla rusettipäisillä pääkalloilla kuvioitu metallinen pienenpieni laatikko, jossa on tarroja:
Smoking can prevent unwanted pregnancies.
Nobody likes a quitter.
Vielä kiitollisempi olen siitä, ettei hän ole nähnyt tuon pienenpienen laatikon sisältöä: menthol-savukkeita, lempimerkkiäni.)

Epäilin, ettei hänen kieltäymyksensä vakaudella ollut lopultakaan kovin suurta terveydellistä lähtökohtaa, mihin yhtyi eräs nuorehko työkaverini, joka myöskin on uskovainen, joskaan ei samaan herätysliikkeeseen kuuluva kuin saarnamies. Tämä myöhempien aikojen työkaverini siteerasi heti kahta Raamatun kohtaa, joista erityisesti toinen jäi mieleeni. Se meni jotenkin näin: Saastetta ei ole se, mikä menee suusta sisään, vaan se, mikä tulee sieltä ulos.

Ilahduin. Kerrankin olin Raamatun kanssa samaa mieltä. On jumalantosi, että jos hevosenliha ei olekaan saastetta mennessään suustani sisään, se on sitä tullessaan hetken kuluttua ulos.

Vihdoinkin sain uskottavan perustelun kieltäymykselleni. (Sillä eettiset syyt eivät, luonnollisesti, ole koskaan kovin painavia, ellei niillä ole uskottavaa perustaa.)

Minä ja transistorini

Selailin tänään erästä kotimaista kirjallisuusjulkaisua, jota silloin tällöin -- kun se postilaatikosta tipahtaa -- tulee selailtua, ja tämä uusin numero oli, jos näin banaalisti saa kaunokirjallispainotteista julkaisua kuvailla, tylsin numero ikinä.

Kun itse asetettu valinnanpakko oli lehden ja Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvan kolmannen uusintakerran välillä, valitsin elokuvan. Onhan siinä sentään jonkinlaista tunnetta. Tyhjänpäiväiset sanasodat ja -helinät kyllästyttävät minua. Ei ole täysin välttämätöntä tietää, kuka kukin on, ja kuinka tuo kukin kirjoittaa. Ei myöskään ole välttämätöntä tietää, miten kriitikko ei tälläkään kerralla ole ehkä ymmärtänyt lukemastaan kirjasta ja sen tematiikasta kaikkea tarpeellista, minkä vuoksi kirja julistettakoon tasapaksuksi, tasapainoiseksi, taseettomaksi tai tahattomaksi. Kukin valitkoon itselleen sopivimman adjektiivin.

On lukuisia tapoja olla käyttämättä alkoholia. Kaikkiin niistä liittyy aivosähköjen purkaminen pieniin osiin ja hajauttaminen erilaisiin kohteisiin siten, että hermostuneisuudelta ja ärsyyntymiseltä vältytään. Sain syntymäpäivälahjaksi Geishaa, lempikarkkiani. Anna-Leena Härkösen karkeista voi lukea em. lehdestä.
Ei ole kirjailijan vika, jos setä ei enää tykkää karkeista niin kuin kadotetussa lapsuudessaan, jolloin uskalsi vielä olla sitä mieltä, että noitapillit ovat yksinkertaisesti hyviä siksi, että minä tykkään niistä.

Veljeni tykkäsi pienenä eskimopuikoista, ja söi niitä kerran 14. Sen jälkeen hänen päätänsä alkoi särkeä jäätelöä syödessä. Tarinan opetus -- koska sellainen täytyy olla, mieluiten tarinan lopussa, ja sellainen, että paha saa palkkansa -- on, että toisin kuin usein kuvitellaan, sietokyky ei aina kasva kulutuksen myötä. Toisto voi alkaa hirvittää. Siitä voi tulla paha olo, tai mikä pahinta, maneeri. Ja kuinkas sitten suu pannaan?

Että sopiskos seuraavalla kerralla mehujää?

Kumma kyllä, soittimessa kolmatta päivää pyörivä levy ei vielä tunnu toistolta. Pannaan tämä päivä ylös, ja lasketaan kauanko siihen menee. Pohditaan sillä välin, onko mahdollista, että naisia kiinnostavat eri asiat kuin miehiä. (Kas, kun en ole koskaan tykännyt eskimopuikoista, mutta tykkäsin laulaa c-kasetille joulu- ja pääsiäisvirsiä duettona isäni kanssa: Tiellä ken vaeltaa...)

Ai mikä koherenssi?

Luetut laulut, katsotut kertomukset, tositarinat

I'll start my own religion worshipping my dog Jack
Cause dog spelled backwards is god and that's a fact
It's as good a try as any to get us back on course
My churches will be full of petty criminals and whores
Should Jack fail to save us, we'll sacrifice his ass
Then write a book about him, so his legacy will last
Centuries on, they'll recount the tale of his
Immaculate conception from a mother no one nailed
Jack Christ, the Son of God, a pedigree messiah
Here's a bone for all you non-believers calling me a liar

Only if you can see the Earth spin around
Will you find that all that trouble's not a curse but a crown
Open your mouth and watch your words hit the ground
You deserve something better
It's your turn here and now

Don Johnson Big Band: Jack

Yes, This Is Me

Kävin eilen pitkästä aikaa entisessä olohuoneessani. Nyt kirjoitan oudolla koneella, joten kirjoittaminen on hidasta. Illalla luvassa on kutsut ja arvaamattomia drinkkejä. Happy birthday to me.

Tunnen päänsäryn tulevan kohti. Heräsin tunteja ennen kuin olisi tarvinnut, ja olen ajatellut aamun Virginia Woolfia, joka ei tunnetusti pitänyt Kathrine Mansfieldin novelleista, koska Mansfield ei Woolfin mielestä käytä koskaan kertomuksen kaikkea potentiaalia, vaan jättää novellinsa pintaraapaisuiksi. Ja silti, Woolfin sanoista jotenkin paistaa minusta läpi kateus. Mansfield vei tyylikokeilunsa pidemmälle Woolfia aikaisemmin. Mrs Dalloway on rakenteellisesti ja tyylillisesti kuin pidennetty kopio siitä yhdestä Mansfieldin novellista, jonka nimeä en muista. Ja nyt en ole enää varma, miten tämä liittyy mihinkään.

Minun pitäisi mennä ostoksille. Mrs Dalloway said she'd buy the flowers herself.

Hukassa

Eksyn yhtäkkiä koko ajan.

Eksyin verkkoon. Olin aikonut kirjoittaa nyt, tähän, siitä kuinka Hanif Kureishin The Buddha of Suburbia, jonka on tarkoitus olla paitsi kyyninen myös koominen, masentaa minua sen sijaan, että se naurattaisi. Ja siitä, kuinka kylmältä (suorastaan välinpitämättömältä) tuo ylistetty debyyttiromaani tuntuu verrattuna 2001 ilmestyneeseen romaaniin Gabriel's Gift.

Mitä Kureishille on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, mitä sellaista, joka on saanut hänet katsomaan ihmisiä aivan eri kulmasta, jollakin tavalla lempeämmin?

Eksyin verkkoon. Etsin vakuuttavia linkkejä sitä tekstiä varten, jonka piti olla tuo edellinen kappale. Löysin kaikkea muuta -- kaikkea hyvin mielenkiintoista, mutten yhtään kohtuullista sivua The Buddha of Suburbiasta. Ehkä en ollut tarpeeksi sinnikäs.

Joka tapauksessa, eksyvä löytää: valtavan tärkeitä sivuja, kokonaisia sivustoja valtavan tärkeistä aiheista. En koskaan ehdi käydä läpi kaikkia merkkejäni.

Ooh, eksyin aiheesta. Tänään eksyin myös sähköpostissani, kun etsin jotain hyvin oleellista ja kiireistä. Eksyin lukemaan vanhoja sähköposteja (kuinka paljon romanttisempaa olisi ollut sanoa: kirjeitä!) ihmiseltä, joka kirjoittaa niin kauniisti, että kadehdin. Hänen arkisiakin kertomuksiaan ympäröi jokin ihmeellinen unenomainen sävy, kuin kaikki, mistä hän puhuu, voisi yhtä hyvin olla harhaa ja kuvitelmaa. Sama ihminen on kertonut joskus rakastuvansa helposti kauniisiin ajatuksiin -- onkohan hänellä vaikeuksia pitää muista enemmän kuin itsestään?

Eksyvä löytää: Ymmärsin kuinka ristiin olen hänen kanssaan puhunut vuosia.
Miten hän sanookin asiat niin eri tavalla kuin minä?

Tämä ei ole ensimmäinen kerta tänä päivänä kun eksyn aiheesta. Tein tänään huvikseni peruskoulun yhdeksännen luokan uskonnon kokeen. En muista, että meille olisi koskaan koulussa opetettu historiallista, fundamentalistista ja eksistentialistista Raamatun tulkintaa, ainakaan peruskoulussa.
Kerroin tarinoita aiheiden vierestä.
Ajattelin, että kokeen tarkastaja ilahtuisi, kun kirjoitin Nähnyt-viivalle:
Jeesuksen ja kaikki opetuslapset pienenä unessa. Enkeli Gabrielin taulussa.
En usko saavani kokeesta kovin hyvää arvosanaa.

Löysin kyllä arvostelun kirjasta Gabriel's Gift. Koska en ole varma siitä, voiko kirjasta mielestäni sanoa, että se on pastellinsävyinen kertomus, en laita tähän, nyt, linkkiä.

Mutta se on kyllä hyvä kirja.

Hiljaiseläjää laiskottaa

Välillä on energisiä viikkoja, mutta enimmäkseen niitä viikkoja ja päiviä, jolloin ei vain jaksa. En tiedä onko tämä masennusta, uupumusta vai pelkkää saamattomuutta. (Niin niin, saamattomuutta sanan molemmissa merkityksissä.)

Työt -- kaikki työt, kaikilta osin -- laahaavat jäljessä. Koska niin paljon on kesken, mitään uutta ei tohdi aloittaa. Joten: luen uudestaan kirjoja, joita olen lukenut aikaisemminkin, enkä luo mitään uutta. Kaikki mitä kirjoitan, tuntuu turhalta, keskeneräiseltä, avuttomalta, typerältä. En vaan osaa.

En vaan osaa ihmisiä.
En vaan osaa tekstejä.
En vaan osaa olla nyt, jotenkin.

Kuulostan kauhean myrtyneeltä. Oikeastaan kirjoittamisongelmat alkoivat jo jonkin aikaa sitten, mutta ovat nyt pinnalla siksi, että eräs vanha ystävä -- ei asiantuntija, ei objektiivinen -- ehdotti, että lähettäisin jo lopultakin tekstejä kustantajalle. Nauroin: "Hyvänen aika, sitä sontaa? Eihän minulla ole mitään valmista! Eihän niistä saisi edes muotopuolta kokoelmaa, eheästä puhumattakaan!" Sitten aloin miettiä: Mitä ihmettä minä olen tehnyt viimeiset seitsemän vuotta? Mihin helkkariin olen tuhlannut leijonanosan vapaa-ajastani? Ei ole mitään valmista?

Tietenkään omiin teksteihinsä ei osaa suhtautua sellaisina kuin ne ovat. Ne ovat omasta mielestä lähes poikkeuksetta joko parempia tai huonompia kuin ne todellisuudessa ovat. Mutta minä en osaa suhtautua niihin mitenkään, kaikki tuntuu keskeneräiseltä, ajattelemattomalta, voimattomalta. Kaikki mitä kirjoitan (ehkä myös koko elämä).

Äh, eihän tästä näin mitään tule. On otettava itseään niskasta kiinni ja alettava töihin. Mutta jotenkin sitä -- aloittamista siis -- tulee lykättyä eteenpäin. Mantrani voisi olla Mañana, mañana. Voisin muuttaa Espanjaan saman tien. Mannerkin asui siellä. Toisinaan minusta tuntuu, että hän oli varmasti terveempi kuin minä.

Lueskeltuani pitkästä aikaa, vuosia siitä taitaa olla kun viimeksi, Woolfia, en voi olla ihailematta ajatuksen kirkkautta Omassa huoneessa. Sieltä löytyy pohja de Beauvoirille, myöhemmille ranskalaisille, myöhemmille amerikkalaisille, marx-henkisille briteille -- välillä mielessä käy ajatus: Kaikki, mitä on sanottu ja sanottava naisista ja kirjoittamisesta, on tässä. Woolf ei jättänyt meille muille enää mitään sanottavaa. Ja toisaalta: millä kriteereillä, minä kysyn ja toistan, millä kriteereillä, tämä nainen oli "henkisesti epätasapainoinen"? Ja siitäpä jo ajatus lentääkin muihin epätasapainoisiin naisiin, ja että de Beauvoirista mainitaan aina eläminen suhteessa "misogyynin" kanssa (määritelmän kriteerit syövät minua tässäkin tapauksessa).

Ja sitten, ihan viimeiseksi, ajattelen:
Hei Poika, soita sinä mulle kitaraa. Älä sano mitään.

Niin, millainen sinä olisit, jos saisit itse valita?