Elämän tarkoitus, epäilemättä, on pesäpallo. Ainakaan en pysty saavuttamaan sellaista keskittyneisyyden ja tyytyväisyyden tilaa, kuin pelatessa on, milloinkaan muulloin. Pelin jälkeen olo on virkeä, tyyni ja innostunut, oli lopputulos ja henkilökohtainen panos mikä hyvänsä.
Kirjoittaessani olen hermostunut. Varsinkin kehitellessäni jotakin ajatusta, ideaa eteenpäin, pohtiessani kuinka teksti tulisi rakentaa, miten osat kuuluvat toisiinsa ja kuinka ne ovat limittäin. Eräänä yönä valvoin yliväsymyksen tilassa aamuun asti, kirjoittelin pätkiä tekeillä olevaan romaaniin, joka tuskin koskaan valmistuu -- en voinut nukkua, hermostuneet ajatukset eivät antaneet unelle tilaa.
Keskittymiskykyni on huono, ja se näkyy myös teksteissäni. Proosan kirjoittaminen on aina ollut minulle haasteellista, sillä kiirehdin ratkaisuja, en jaksa odottaa lopetusta. Lyhytproosa, minuuttinovellien tapaiset tekstit onnistun yleensä kirjoittamaan siten, että kirjoitan ne osaksi isompaa tekstiä ja irrotan lyhyen pätkän jälkeenpäin. Mutta pidemmät tekstit... -- keskittymiseni ei riitä tasapainoisuuteen asti. Siksi työn alla olevan romaanin loppuratkaisu on osittain, tavallaan, alussa. Ongelma on se, kuinka kirjoittaa loppuratkaisu alkuun ilman, että lukija ymmärtää sen olevan loppuratkaisu.
Kunpa pystyisin samanlaiseen keskittymiseen kirjoittaessani kuin pelatessani pystyn. Kirjoittamiseni on muutenkin hyvin aaltoilevaa, kausiluonteista: olen yleensä tuotteliaampi kesällä ja syksyllä kuin talvella. Ensitalven haasteeksi olen asettanut kirjoittaa romaanin ainakin puoleen väliin. Tämän blogin (muistikirjan, jäsentelykirjan, kirjoituspäiväkirjan...) on tarkoitus auttaa tuohon tavoitteeseen pääsemisessä. Vaikkaakaan en tiedä vielä miten.