Välillä on energisiä viikkoja, mutta enimmäkseen niitä viikkoja ja päiviä, jolloin ei vain jaksa. En tiedä onko tämä masennusta, uupumusta vai pelkkää saamattomuutta. (Niin niin, saamattomuutta sanan molemmissa merkityksissä.)
Työt -- kaikki työt, kaikilta osin -- laahaavat jäljessä. Koska niin paljon on kesken, mitään uutta ei tohdi aloittaa. Joten: luen uudestaan kirjoja, joita olen lukenut aikaisemminkin, enkä luo mitään uutta. Kaikki mitä kirjoitan, tuntuu turhalta, keskeneräiseltä, avuttomalta, typerältä. En vaan osaa.
En vaan osaa ihmisiä.
En vaan osaa tekstejä.
En vaan osaa olla nyt, jotenkin.
Kuulostan kauhean myrtyneeltä. Oikeastaan kirjoittamisongelmat alkoivat jo jonkin aikaa sitten, mutta ovat nyt pinnalla siksi, että eräs vanha ystävä -- ei asiantuntija, ei objektiivinen -- ehdotti, että lähettäisin jo lopultakin tekstejä kustantajalle. Nauroin: "Hyvänen aika, sitä sontaa? Eihän minulla ole mitään valmista! Eihän niistä saisi edes muotopuolta kokoelmaa, eheästä puhumattakaan!" Sitten aloin miettiä: Mitä ihmettä minä olen tehnyt viimeiset seitsemän vuotta? Mihin helkkariin olen tuhlannut leijonanosan vapaa-ajastani? Ei ole mitään valmista?
Tietenkään omiin teksteihinsä ei osaa suhtautua sellaisina kuin ne ovat. Ne ovat omasta mielestä lähes poikkeuksetta joko parempia tai huonompia kuin ne todellisuudessa ovat. Mutta minä en osaa suhtautua niihin mitenkään, kaikki tuntuu keskeneräiseltä, ajattelemattomalta, voimattomalta. Kaikki mitä kirjoitan (ehkä myös koko elämä).
Äh, eihän tästä näin mitään tule. On otettava itseään niskasta kiinni ja alettava töihin. Mutta jotenkin sitä -- aloittamista siis -- tulee lykättyä eteenpäin. Mantrani voisi olla Mañana, mañana. Voisin muuttaa Espanjaan saman tien. Mannerkin asui siellä. Toisinaan minusta tuntuu, että hän oli varmasti terveempi kuin minä.
Lueskeltuani pitkästä aikaa, vuosia siitä taitaa olla kun viimeksi, Woolfia, en voi olla ihailematta ajatuksen kirkkautta Omassa huoneessa. Sieltä löytyy pohja de Beauvoirille, myöhemmille ranskalaisille, myöhemmille amerikkalaisille, marx-henkisille briteille -- välillä mielessä käy ajatus: Kaikki, mitä on sanottu ja sanottava naisista ja kirjoittamisesta, on tässä. Woolf ei jättänyt meille muille enää mitään sanottavaa. Ja toisaalta: millä kriteereillä, minä kysyn ja toistan, millä kriteereillä, tämä nainen oli "henkisesti epätasapainoinen"? Ja siitäpä jo ajatus lentääkin muihin epätasapainoisiin naisiin, ja että de Beauvoirista mainitaan aina eläminen suhteessa "misogyynin" kanssa (määritelmän kriteerit syövät minua tässäkin tapauksessa).
Ja sitten, ihan viimeiseksi, ajattelen:
Hei Poika, soita sinä mulle kitaraa. Älä sano mitään.
Niin, millainen sinä olisit, jos saisit itse valita?
Työt -- kaikki työt, kaikilta osin -- laahaavat jäljessä. Koska niin paljon on kesken, mitään uutta ei tohdi aloittaa. Joten: luen uudestaan kirjoja, joita olen lukenut aikaisemminkin, enkä luo mitään uutta. Kaikki mitä kirjoitan, tuntuu turhalta, keskeneräiseltä, avuttomalta, typerältä. En vaan osaa.
En vaan osaa ihmisiä.
En vaan osaa tekstejä.
En vaan osaa olla nyt, jotenkin.
Kuulostan kauhean myrtyneeltä. Oikeastaan kirjoittamisongelmat alkoivat jo jonkin aikaa sitten, mutta ovat nyt pinnalla siksi, että eräs vanha ystävä -- ei asiantuntija, ei objektiivinen -- ehdotti, että lähettäisin jo lopultakin tekstejä kustantajalle. Nauroin: "Hyvänen aika, sitä sontaa? Eihän minulla ole mitään valmista! Eihän niistä saisi edes muotopuolta kokoelmaa, eheästä puhumattakaan!" Sitten aloin miettiä: Mitä ihmettä minä olen tehnyt viimeiset seitsemän vuotta? Mihin helkkariin olen tuhlannut leijonanosan vapaa-ajastani? Ei ole mitään valmista?
Tietenkään omiin teksteihinsä ei osaa suhtautua sellaisina kuin ne ovat. Ne ovat omasta mielestä lähes poikkeuksetta joko parempia tai huonompia kuin ne todellisuudessa ovat. Mutta minä en osaa suhtautua niihin mitenkään, kaikki tuntuu keskeneräiseltä, ajattelemattomalta, voimattomalta. Kaikki mitä kirjoitan (ehkä myös koko elämä).
Äh, eihän tästä näin mitään tule. On otettava itseään niskasta kiinni ja alettava töihin. Mutta jotenkin sitä -- aloittamista siis -- tulee lykättyä eteenpäin. Mantrani voisi olla Mañana, mañana. Voisin muuttaa Espanjaan saman tien. Mannerkin asui siellä. Toisinaan minusta tuntuu, että hän oli varmasti terveempi kuin minä.
Lueskeltuani pitkästä aikaa, vuosia siitä taitaa olla kun viimeksi, Woolfia, en voi olla ihailematta ajatuksen kirkkautta Omassa huoneessa. Sieltä löytyy pohja de Beauvoirille, myöhemmille ranskalaisille, myöhemmille amerikkalaisille, marx-henkisille briteille -- välillä mielessä käy ajatus: Kaikki, mitä on sanottu ja sanottava naisista ja kirjoittamisesta, on tässä. Woolf ei jättänyt meille muille enää mitään sanottavaa. Ja toisaalta: millä kriteereillä, minä kysyn ja toistan, millä kriteereillä, tämä nainen oli "henkisesti epätasapainoinen"? Ja siitäpä jo ajatus lentääkin muihin epätasapainoisiin naisiin, ja että de Beauvoirista mainitaan aina eläminen suhteessa "misogyynin" kanssa (määritelmän kriteerit syövät minua tässäkin tapauksessa).
Ja sitten, ihan viimeiseksi, ajattelen:
Hei Poika, soita sinä mulle kitaraa. Älä sano mitään.
Niin, millainen sinä olisit, jos saisit itse valita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti