Hukassa

Eksyn yhtäkkiä koko ajan.

Eksyin verkkoon. Olin aikonut kirjoittaa nyt, tähän, siitä kuinka Hanif Kureishin The Buddha of Suburbia, jonka on tarkoitus olla paitsi kyyninen myös koominen, masentaa minua sen sijaan, että se naurattaisi. Ja siitä, kuinka kylmältä (suorastaan välinpitämättömältä) tuo ylistetty debyyttiromaani tuntuu verrattuna 2001 ilmestyneeseen romaaniin Gabriel's Gift.

Mitä Kureishille on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, mitä sellaista, joka on saanut hänet katsomaan ihmisiä aivan eri kulmasta, jollakin tavalla lempeämmin?

Eksyin verkkoon. Etsin vakuuttavia linkkejä sitä tekstiä varten, jonka piti olla tuo edellinen kappale. Löysin kaikkea muuta -- kaikkea hyvin mielenkiintoista, mutten yhtään kohtuullista sivua The Buddha of Suburbiasta. Ehkä en ollut tarpeeksi sinnikäs.

Joka tapauksessa, eksyvä löytää: valtavan tärkeitä sivuja, kokonaisia sivustoja valtavan tärkeistä aiheista. En koskaan ehdi käydä läpi kaikkia merkkejäni.

Ooh, eksyin aiheesta. Tänään eksyin myös sähköpostissani, kun etsin jotain hyvin oleellista ja kiireistä. Eksyin lukemaan vanhoja sähköposteja (kuinka paljon romanttisempaa olisi ollut sanoa: kirjeitä!) ihmiseltä, joka kirjoittaa niin kauniisti, että kadehdin. Hänen arkisiakin kertomuksiaan ympäröi jokin ihmeellinen unenomainen sävy, kuin kaikki, mistä hän puhuu, voisi yhtä hyvin olla harhaa ja kuvitelmaa. Sama ihminen on kertonut joskus rakastuvansa helposti kauniisiin ajatuksiin -- onkohan hänellä vaikeuksia pitää muista enemmän kuin itsestään?

Eksyvä löytää: Ymmärsin kuinka ristiin olen hänen kanssaan puhunut vuosia.
Miten hän sanookin asiat niin eri tavalla kuin minä?

Tämä ei ole ensimmäinen kerta tänä päivänä kun eksyn aiheesta. Tein tänään huvikseni peruskoulun yhdeksännen luokan uskonnon kokeen. En muista, että meille olisi koskaan koulussa opetettu historiallista, fundamentalistista ja eksistentialistista Raamatun tulkintaa, ainakaan peruskoulussa.
Kerroin tarinoita aiheiden vierestä.
Ajattelin, että kokeen tarkastaja ilahtuisi, kun kirjoitin Nähnyt-viivalle:
Jeesuksen ja kaikki opetuslapset pienenä unessa. Enkeli Gabrielin taulussa.
En usko saavani kokeesta kovin hyvää arvosanaa.

Löysin kyllä arvostelun kirjasta Gabriel's Gift. Koska en ole varma siitä, voiko kirjasta mielestäni sanoa, että se on pastellinsävyinen kertomus, en laita tähän, nyt, linkkiä.

Mutta se on kyllä hyvä kirja.

Hiljaiseläjää laiskottaa

Välillä on energisiä viikkoja, mutta enimmäkseen niitä viikkoja ja päiviä, jolloin ei vain jaksa. En tiedä onko tämä masennusta, uupumusta vai pelkkää saamattomuutta. (Niin niin, saamattomuutta sanan molemmissa merkityksissä.)

Työt -- kaikki työt, kaikilta osin -- laahaavat jäljessä. Koska niin paljon on kesken, mitään uutta ei tohdi aloittaa. Joten: luen uudestaan kirjoja, joita olen lukenut aikaisemminkin, enkä luo mitään uutta. Kaikki mitä kirjoitan, tuntuu turhalta, keskeneräiseltä, avuttomalta, typerältä. En vaan osaa.

En vaan osaa ihmisiä.
En vaan osaa tekstejä.
En vaan osaa olla nyt, jotenkin.

Kuulostan kauhean myrtyneeltä. Oikeastaan kirjoittamisongelmat alkoivat jo jonkin aikaa sitten, mutta ovat nyt pinnalla siksi, että eräs vanha ystävä -- ei asiantuntija, ei objektiivinen -- ehdotti, että lähettäisin jo lopultakin tekstejä kustantajalle. Nauroin: "Hyvänen aika, sitä sontaa? Eihän minulla ole mitään valmista! Eihän niistä saisi edes muotopuolta kokoelmaa, eheästä puhumattakaan!" Sitten aloin miettiä: Mitä ihmettä minä olen tehnyt viimeiset seitsemän vuotta? Mihin helkkariin olen tuhlannut leijonanosan vapaa-ajastani? Ei ole mitään valmista?

Tietenkään omiin teksteihinsä ei osaa suhtautua sellaisina kuin ne ovat. Ne ovat omasta mielestä lähes poikkeuksetta joko parempia tai huonompia kuin ne todellisuudessa ovat. Mutta minä en osaa suhtautua niihin mitenkään, kaikki tuntuu keskeneräiseltä, ajattelemattomalta, voimattomalta. Kaikki mitä kirjoitan (ehkä myös koko elämä).

Äh, eihän tästä näin mitään tule. On otettava itseään niskasta kiinni ja alettava töihin. Mutta jotenkin sitä -- aloittamista siis -- tulee lykättyä eteenpäin. Mantrani voisi olla Mañana, mañana. Voisin muuttaa Espanjaan saman tien. Mannerkin asui siellä. Toisinaan minusta tuntuu, että hän oli varmasti terveempi kuin minä.

Lueskeltuani pitkästä aikaa, vuosia siitä taitaa olla kun viimeksi, Woolfia, en voi olla ihailematta ajatuksen kirkkautta Omassa huoneessa. Sieltä löytyy pohja de Beauvoirille, myöhemmille ranskalaisille, myöhemmille amerikkalaisille, marx-henkisille briteille -- välillä mielessä käy ajatus: Kaikki, mitä on sanottu ja sanottava naisista ja kirjoittamisesta, on tässä. Woolf ei jättänyt meille muille enää mitään sanottavaa. Ja toisaalta: millä kriteereillä, minä kysyn ja toistan, millä kriteereillä, tämä nainen oli "henkisesti epätasapainoinen"? Ja siitäpä jo ajatus lentääkin muihin epätasapainoisiin naisiin, ja että de Beauvoirista mainitaan aina eläminen suhteessa "misogyynin" kanssa (määritelmän kriteerit syövät minua tässäkin tapauksessa).

Ja sitten, ihan viimeiseksi, ajattelen:
Hei Poika, soita sinä mulle kitaraa. Älä sano mitään.

Niin, millainen sinä olisit, jos saisit itse valita?