Minua pyydettiin esiintymään erääseen klubi-iltaan noin kuukauden päästä. Tapahtuman tiedotteessa lukee, että esitän "uutta materiaalia" (vai oliko se uusia runoja? jotain sen tapaista, kuitenkin). Keikkailu on kaikessa välttämättömyydessäänkin kamalaa. Ahdistus nousee pintaan pelkästä ajatuksestakin. Ja nyt kuulostan kiittämättömältä, mitä en tietenkään saisi olla.
Päin vastoin, minun, julkaisemattoman 'runoilijan' pitäisi olla kiitollinen siitä, kun minulle oikein soitetaan ja pyydetään esiintymään. Okei, pyyntöön on olemassa selkeä syy. Syy, jonka vuoksi kukaan ei myöskään oleta minun olevan kuin ne ammattilaiset (runoilijat, kirjailijat), jotka nousevat lavalle ja tarttuvat mikkiin samaisessa tilaisuudessa. Tavallani toki olenkin kiitollinen, mutta jos rehellisiä ollaan, myös kauhistunut. Kyllä, keikkailu kauhistuttaa minua.
Minulla ei ole paniikkihäiriötä, en änkytä, itse asiassa lausun/luen runoja -- kuulemani mukaan -- hienosti, eläytyen ja niin edelleen (itseään ei tietenkään tässä suhteessa voi arvioida, itseään ei voi kuulla toisen korvin). Tehdäänpä siis pieni ero: Keikkakauhuni ei johdu esiintymiskankeudesta tai -kammosta, sillä käytännössähän esiinnyn työssänikin päivittäin, olen joskus näytellyt, lausunut paljonkin muiden runoja. Esiintymisahdistuksen lataa päälle epäluottamus omiin teksteihin.
Tässä suhteessa minulla on esittää runoilleni kolme epäluottamuslausetta:
1. Useimmat runoni sopivat huonosti ääneen luettavaksi.
Tämä tunne johtunee siitä, että näen itse teksteissäni niin monta tasoa. Eivät ne välttämättä paperilta lukiessakaan lukijalle välity, tuskin ikinä sellaisina kuin olen ajatellut. Silti tuntuu, että ääneen luettaessa koko teksti menee nopeasti ohitse, siihen ei ehdi tarttua kiinni, ellei se ole jollakin tapaa hyvin konkreettinen, mitä omani harvoin ovat. En yleensä kerro runoissani selkeää tarinaa, niissä ei ole välttämättä punaista lankaa tarttumapinnaksi, ainakaan näennäisesti. Ne ovat pohdintoja olosuhteista, ajatuksista, suhtautumisesta, elämästä, mistä hyvänsä. Ääneen luettuna, ja miksei muutenkin, ne kuulostanevat pelkältä sanahelinältä. En halua lukea sanahelinää. En omaani, enkä muiden. Lisäksi runoni ovat aforismeiksi (eivät ne varsinaisesti niitäkään ole, mutta rinnastettavissa toisinaan) aivan liian pitkiä. Lyhyehkön aforismin voi vielä yleisön olettaa ääneen luettunakin ymmärtävän, varsinkin, jos niiden välissä pitää tauon. Usean minuutin aforismi menisi ainakin itseltäni täysin ohi.
(Toisaalta olen aina ollut huono kuuntelija tällä tavalla, luennoilla puoliksi nukuin ellei virinnyt keskustelua, tai tein jotakin muuta, kuten luin. Runokeikoilla jään kiinni hienoihin sanoihin, kokonaiset tekstit menevät pääni yläpuolelta, ellei esitys ole jollakin tapaa teatraalinen.)
2. Tekstini eivät ole valmiita.
Tämä lienee aika tyypillistä kirjoittajille. Eeva-Liisa Manner korjaili tekstejään jo julkaistujen kokoelmiensa marginaaleihin. Waltari puolestaan sanoo Suuren Illusionin viidennen painoksen esipuheessa vuonna 1968, että hänen teki mielensä korjailla kirjaa uusia painoksia varten, että hän häpeää teostaan, vaikka tietää itsekin olleensa sitä kirjoittaessaan nuori ja kokematon kirjailija. Samalla tavoin löydän teksteistäni aina korjattavaa; jotain, mikä voisi olla paremmin; jotain, mikä jälkikäteen on täysin banaalia. Harmikseni olen tämän vuoksi tullut jopa kokonaan hävittäneeksi tekstejä, joita olen myöhemmin kaivannut
(Luulin muuten pitkään, että Waltarin kirjan nimen jälkimmäisessä sanassa on possessiivisuffiksi. Vaikka kirja on uskomattoman upea, suomalaisen modernismin edelläkävijä, muistuttelee paikoin jopa vuosikymmentä myöhemmästä Sartren Inhosta, en voi olla sanomatta, että sen vanhahtava kieli saa minutkin välillä sävähtämään. Sen tekevät tietyt sanat, kuten juuri 'illusioni' (nykyinen: 'illuusio'), 'koomillinen' ('koominen'), 'revanshi', ja lukuisat muut. Silti, tässäkin suhteessa kirjassa käydään edellä, tuodaan kirjoitettuun kieleen sanoja, jotka eivät ole siihen vielä vakiintuneet, luodaan niille kirjoitusasu, uudistetaan kieltä. Ehkä minulla on epäluottamus sanoja kohtaan, niiden häilyvyyttä, ja sitä, miten tämä ominaisuus vaikuttaa tekstiin.)
3. Runoistani on vaikea rakentaa selkeää kokonaisuutta.
Vaikka koherenssi ei epäilemättä olekaan onnistuneen, nautittavan runosetin ehdoton edellytys, se on vaatimus, jonka asetan omille esiintymisilleni. En halua lausua epämääräistä joukkoa tekstejä, joiden ainoa yhdistävä tekijä on se, että ne ovat minun tuotoksiani. Jokin punainen lanka on oltava myös kokonaisuudessa, vaikka se olisi yhtä epäselvä kuin yksittäisen tekstinkin. Lausuttavien runojen täytyy nivoutua toisiinsa jotenkin, edes minun päässäni, vaikka kuulijat eivät selvää johdonmukaisuutta valinnoissa erottaisikaan.
(Ja tässä tullaan taas runokeikkojen hetkellisyyden ongelmaan: Mitä ehdin kertoa kuulijalleni kymmenessä minuutissa? Miten rakennan sellaisen hetken, kymmenminuuttisen hetken, että kuulija ilahtuu runoistani niin, että haluaisi kenties, siinä tapauksessa, että runojani joskus julkaistaan, lukea niitä myös paperilta? Hui, julkaisu, pelottava ajatus, vaikka siihen tietysti jollakin tapaa, ei edes niin alitajuisesti, joskaan ei kovin tietoisestikaan, tähtää.)
Tiedän, epäluuloisen angstista. Mutta nämä ovat asioita, joita en osaa/voi olla ajattelematta. Puhumattakaan siitä, että tulevalla keikalla tosiaan on pääasiassa minun lisäkseni ammattilaisia, jotka epäilemättä tietävät (ainakin paremmin kuin minä) mitä tekevät. Nehän voivat valkata suoraan viimeisimmästä julkaisustaan, mainostaa. Se rajaa valikoimaa jo aika paljon, noin viiteenkymmeneen runoon yleensä. Minulla vaihtoehtoja lienee satakunta, osa varteenotettavia, osa ei. Kunpa voisin palkata jonkun ulkopuolisen valkkaamaan teksteistäni hänen mielestään miellyttävän kymmenen minuutin kokonaisuuden. (Hetkinen, veljeni on köyhä, loppukesätyötön opiskelija. Tätä on syytä ajatella tarkemmin.)