Kävi selväksi, ettei päätä voitukaan enää pelastaa. Aamiaspöydässä syötiin entiseen tapaan, äidin keittämät puurot ja tuoremehut, mitä nyt itse kukin tapasi syödä, ja oltiin kiitollisia siitä, että oli sentään ymmärretty laittaa se talteen. Pitihän se sisällään monenlaista tärkeää: tietoja, muistoja, ajatuksia. Mutta pelastaa sitä ei voitu, se oli selvä.
Hanna luki lehdestä, että muuttolinnut olivat tänä vuonna tulleet toisiin ajatuksiin ja päättäneet jäädä sijoilleen. Eerik puolestaan kuuli koulussa, että napajäätiköiden alla, kilometrien syvyydessä, oli alkanut kasvaa heinää. Äiti poltti puuron pohjaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Kaikella tällä oli tietysti jokin yhteys menetettyyn päähän, sehän oli selvää: outoja asioita oli alkanut tapahtua heti sen jälkeen, kun pää menetettiin.
Kuten tavallista, isä ei ottanut asiaan kantaa. "On tärkeää ymmärtää," hän sanoi, "että firmani uusi postitusjärjestelmä menee juuri nyt etusijalle." Kaikki ymmärsivät, totta kai. Kyllähän postin täytyy kulkea.
Kieltämättä Hannaakin epäilytti. Ei kai sentään, hyvänen aika, yksi vaivainen pää voinut hallita koko maapallon tapahtumia? Vaikka toisaalta, kaikki asiat kaiken kaikkiaan olivat olleet kunnossa niin kauan kuin pääkin oli. Hanna yritti kaikin voimin keksiä keinoja saada pää auki, edes siksi aikaa, että sen sisältö saataisiin ulos. Jos oudot tapahtumat johtuivat päästä, siitä epäilemättä löytyisi kaikkeen myös ratkaisu. Pää piti sisällään jotain erinomaisen tärkeää, sehän oli selvä.
Potkukelkan hajoaminen oli Hannalle viimeinen tikki. Hän heitti ruostuneen kelkan ojaan ja juoksi kotiin, suoraan jauhokaapille, ja kaivoi pään ulos. Siinä se oli, rikkinäinen pää. Arvellen, että sen voisi huoletta jättää hetkeksi omin nokkineen Hanna meni varastoon, penkoi penkomasta päästyään, ja löysi lopulta isänsä ruuvimeisselin. Kaiken varalta hän otti mukaansa myös vasaran. Päästä ei koskaan oikein tiennyt. Totta puhuen Hanna ei koskaan oikein ollut tehnyt päästä selvää.
Kun Eerik tuli kotiin, Hanna seisoi keittiössä käsissään ruuvimeisseli ja vasara, ja katseli lattialla olevaa päätä kauhuissaan. Kaapista ulos nostetut jauhopussit seisoivat pään ympärillä kuin uhrimenoissa, ja koska avoimesta ikkunasta kävi tuulenvire, pikkiriikkisen jauhoa oli varissut uhrin ympärille, se näytti lumelta tai riisiltä tai terälehdiltä -- oli vaikeaa saada selvää, miltä niistä tarkalleen.
Eerik ja Hanna vilkaisivat toisiaan odottavasti.
Kumpikaan ei tiennyt, mitä tehdä. Se oli selvä.
Hanna luki lehdestä, että muuttolinnut olivat tänä vuonna tulleet toisiin ajatuksiin ja päättäneet jäädä sijoilleen. Eerik puolestaan kuuli koulussa, että napajäätiköiden alla, kilometrien syvyydessä, oli alkanut kasvaa heinää. Äiti poltti puuron pohjaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Kaikella tällä oli tietysti jokin yhteys menetettyyn päähän, sehän oli selvää: outoja asioita oli alkanut tapahtua heti sen jälkeen, kun pää menetettiin.
Kuten tavallista, isä ei ottanut asiaan kantaa. "On tärkeää ymmärtää," hän sanoi, "että firmani uusi postitusjärjestelmä menee juuri nyt etusijalle." Kaikki ymmärsivät, totta kai. Kyllähän postin täytyy kulkea.
Kieltämättä Hannaakin epäilytti. Ei kai sentään, hyvänen aika, yksi vaivainen pää voinut hallita koko maapallon tapahtumia? Vaikka toisaalta, kaikki asiat kaiken kaikkiaan olivat olleet kunnossa niin kauan kuin pääkin oli. Hanna yritti kaikin voimin keksiä keinoja saada pää auki, edes siksi aikaa, että sen sisältö saataisiin ulos. Jos oudot tapahtumat johtuivat päästä, siitä epäilemättä löytyisi kaikkeen myös ratkaisu. Pää piti sisällään jotain erinomaisen tärkeää, sehän oli selvä.
Potkukelkan hajoaminen oli Hannalle viimeinen tikki. Hän heitti ruostuneen kelkan ojaan ja juoksi kotiin, suoraan jauhokaapille, ja kaivoi pään ulos. Siinä se oli, rikkinäinen pää. Arvellen, että sen voisi huoletta jättää hetkeksi omin nokkineen Hanna meni varastoon, penkoi penkomasta päästyään, ja löysi lopulta isänsä ruuvimeisselin. Kaiken varalta hän otti mukaansa myös vasaran. Päästä ei koskaan oikein tiennyt. Totta puhuen Hanna ei koskaan oikein ollut tehnyt päästä selvää.
Kun Eerik tuli kotiin, Hanna seisoi keittiössä käsissään ruuvimeisseli ja vasara, ja katseli lattialla olevaa päätä kauhuissaan. Kaapista ulos nostetut jauhopussit seisoivat pään ympärillä kuin uhrimenoissa, ja koska avoimesta ikkunasta kävi tuulenvire, pikkiriikkisen jauhoa oli varissut uhrin ympärille, se näytti lumelta tai riisiltä tai terälehdiltä -- oli vaikeaa saada selvää, miltä niistä tarkalleen.
Eerik ja Hanna vilkaisivat toisiaan odottavasti.
Kumpikaan ei tiennyt, mitä tehdä. Se oli selvä.