The Gallery of Horrors of Mrs K.

Tänä aamuna minua kohtasi kauhea kohtalo: Jouduin koskemaan raakaan hevosenlihaan leikkelemakkaran muodossa. Tunsin oloni hirvittäväksi. Ymmärrän, että lihansyöjän on vaikea ymmärtää tätä herännyttä inhontunnetta, enkä sitä pysty rationaalisesti selittämään, mutta hevosenliha tuntui kätevältä aasinsillalta uskontoihin sikäli, että uskontojen varjolla on sallittua kieltää / kieltäytyä kaikenlaisesta, mutten tiedä yhtäkään uskontoa, jossa hevosenliha olisi kiellettyä, joskaan en ole kovin varma, kuinka kosher se on.

Eilen työpaikallani eräs uskovainen toveri saarnasi huumeisiin rinnastettavien stimulanttien käytöstä, mikä luonnollisesti johti kaikenlaiseen kieltäymykseen:
"On selvää, että alkoholilla on yhtä lailla terveyttä turmeleva vaikutus kuin tupakallakin. Siksi pitäisi myös olla selvää, että me torjuisimme alkoholinkäytön samalla tavalla kuin torjumme tupakoinnin."

(Me olemme työpaikallani varsin moraalisesti ylevää sakkia. Siksi olin kiitollinen, ettei saarnamies ole koskaan nähnyt kotona käytettävän toppatakkini taskuun. Siellä on vaaleanpunainen, valkoisilla rusettipäisillä pääkalloilla kuvioitu metallinen pienenpieni laatikko, jossa on tarroja:
Smoking can prevent unwanted pregnancies.
Nobody likes a quitter.
Vielä kiitollisempi olen siitä, ettei hän ole nähnyt tuon pienenpienen laatikon sisältöä: menthol-savukkeita, lempimerkkiäni.)

Epäilin, ettei hänen kieltäymyksensä vakaudella ollut lopultakaan kovin suurta terveydellistä lähtökohtaa, mihin yhtyi eräs nuorehko työkaverini, joka myöskin on uskovainen, joskaan ei samaan herätysliikkeeseen kuuluva kuin saarnamies. Tämä myöhempien aikojen työkaverini siteerasi heti kahta Raamatun kohtaa, joista erityisesti toinen jäi mieleeni. Se meni jotenkin näin: Saastetta ei ole se, mikä menee suusta sisään, vaan se, mikä tulee sieltä ulos.

Ilahduin. Kerrankin olin Raamatun kanssa samaa mieltä. On jumalantosi, että jos hevosenliha ei olekaan saastetta mennessään suustani sisään, se on sitä tullessaan hetken kuluttua ulos.

Vihdoinkin sain uskottavan perustelun kieltäymykselleni. (Sillä eettiset syyt eivät, luonnollisesti, ole koskaan kovin painavia, ellei niillä ole uskottavaa perustaa.)

Minä ja transistorini

Selailin tänään erästä kotimaista kirjallisuusjulkaisua, jota silloin tällöin -- kun se postilaatikosta tipahtaa -- tulee selailtua, ja tämä uusin numero oli, jos näin banaalisti saa kaunokirjallispainotteista julkaisua kuvailla, tylsin numero ikinä.

Kun itse asetettu valinnanpakko oli lehden ja Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvan kolmannen uusintakerran välillä, valitsin elokuvan. Onhan siinä sentään jonkinlaista tunnetta. Tyhjänpäiväiset sanasodat ja -helinät kyllästyttävät minua. Ei ole täysin välttämätöntä tietää, kuka kukin on, ja kuinka tuo kukin kirjoittaa. Ei myöskään ole välttämätöntä tietää, miten kriitikko ei tälläkään kerralla ole ehkä ymmärtänyt lukemastaan kirjasta ja sen tematiikasta kaikkea tarpeellista, minkä vuoksi kirja julistettakoon tasapaksuksi, tasapainoiseksi, taseettomaksi tai tahattomaksi. Kukin valitkoon itselleen sopivimman adjektiivin.

On lukuisia tapoja olla käyttämättä alkoholia. Kaikkiin niistä liittyy aivosähköjen purkaminen pieniin osiin ja hajauttaminen erilaisiin kohteisiin siten, että hermostuneisuudelta ja ärsyyntymiseltä vältytään. Sain syntymäpäivälahjaksi Geishaa, lempikarkkiani. Anna-Leena Härkösen karkeista voi lukea em. lehdestä.
Ei ole kirjailijan vika, jos setä ei enää tykkää karkeista niin kuin kadotetussa lapsuudessaan, jolloin uskalsi vielä olla sitä mieltä, että noitapillit ovat yksinkertaisesti hyviä siksi, että minä tykkään niistä.

Veljeni tykkäsi pienenä eskimopuikoista, ja söi niitä kerran 14. Sen jälkeen hänen päätänsä alkoi särkeä jäätelöä syödessä. Tarinan opetus -- koska sellainen täytyy olla, mieluiten tarinan lopussa, ja sellainen, että paha saa palkkansa -- on, että toisin kuin usein kuvitellaan, sietokyky ei aina kasva kulutuksen myötä. Toisto voi alkaa hirvittää. Siitä voi tulla paha olo, tai mikä pahinta, maneeri. Ja kuinkas sitten suu pannaan?

Että sopiskos seuraavalla kerralla mehujää?

Kumma kyllä, soittimessa kolmatta päivää pyörivä levy ei vielä tunnu toistolta. Pannaan tämä päivä ylös, ja lasketaan kauanko siihen menee. Pohditaan sillä välin, onko mahdollista, että naisia kiinnostavat eri asiat kuin miehiä. (Kas, kun en ole koskaan tykännyt eskimopuikoista, mutta tykkäsin laulaa c-kasetille joulu- ja pääsiäisvirsiä duettona isäni kanssa: Tiellä ken vaeltaa...)

Ai mikä koherenssi?

Luetut laulut, katsotut kertomukset, tositarinat

I'll start my own religion worshipping my dog Jack
Cause dog spelled backwards is god and that's a fact
It's as good a try as any to get us back on course
My churches will be full of petty criminals and whores
Should Jack fail to save us, we'll sacrifice his ass
Then write a book about him, so his legacy will last
Centuries on, they'll recount the tale of his
Immaculate conception from a mother no one nailed
Jack Christ, the Son of God, a pedigree messiah
Here's a bone for all you non-believers calling me a liar

Only if you can see the Earth spin around
Will you find that all that trouble's not a curse but a crown
Open your mouth and watch your words hit the ground
You deserve something better
It's your turn here and now

Don Johnson Big Band: Jack

Yes, This Is Me

Kävin eilen pitkästä aikaa entisessä olohuoneessani. Nyt kirjoitan oudolla koneella, joten kirjoittaminen on hidasta. Illalla luvassa on kutsut ja arvaamattomia drinkkejä. Happy birthday to me.

Tunnen päänsäryn tulevan kohti. Heräsin tunteja ennen kuin olisi tarvinnut, ja olen ajatellut aamun Virginia Woolfia, joka ei tunnetusti pitänyt Kathrine Mansfieldin novelleista, koska Mansfield ei Woolfin mielestä käytä koskaan kertomuksen kaikkea potentiaalia, vaan jättää novellinsa pintaraapaisuiksi. Ja silti, Woolfin sanoista jotenkin paistaa minusta läpi kateus. Mansfield vei tyylikokeilunsa pidemmälle Woolfia aikaisemmin. Mrs Dalloway on rakenteellisesti ja tyylillisesti kuin pidennetty kopio siitä yhdestä Mansfieldin novellista, jonka nimeä en muista. Ja nyt en ole enää varma, miten tämä liittyy mihinkään.

Minun pitäisi mennä ostoksille. Mrs Dalloway said she'd buy the flowers herself.

Hukassa

Eksyn yhtäkkiä koko ajan.

Eksyin verkkoon. Olin aikonut kirjoittaa nyt, tähän, siitä kuinka Hanif Kureishin The Buddha of Suburbia, jonka on tarkoitus olla paitsi kyyninen myös koominen, masentaa minua sen sijaan, että se naurattaisi. Ja siitä, kuinka kylmältä (suorastaan välinpitämättömältä) tuo ylistetty debyyttiromaani tuntuu verrattuna 2001 ilmestyneeseen romaaniin Gabriel's Gift.

Mitä Kureishille on tapahtunut kymmenen vuoden aikana, mitä sellaista, joka on saanut hänet katsomaan ihmisiä aivan eri kulmasta, jollakin tavalla lempeämmin?

Eksyin verkkoon. Etsin vakuuttavia linkkejä sitä tekstiä varten, jonka piti olla tuo edellinen kappale. Löysin kaikkea muuta -- kaikkea hyvin mielenkiintoista, mutten yhtään kohtuullista sivua The Buddha of Suburbiasta. Ehkä en ollut tarpeeksi sinnikäs.

Joka tapauksessa, eksyvä löytää: valtavan tärkeitä sivuja, kokonaisia sivustoja valtavan tärkeistä aiheista. En koskaan ehdi käydä läpi kaikkia merkkejäni.

Ooh, eksyin aiheesta. Tänään eksyin myös sähköpostissani, kun etsin jotain hyvin oleellista ja kiireistä. Eksyin lukemaan vanhoja sähköposteja (kuinka paljon romanttisempaa olisi ollut sanoa: kirjeitä!) ihmiseltä, joka kirjoittaa niin kauniisti, että kadehdin. Hänen arkisiakin kertomuksiaan ympäröi jokin ihmeellinen unenomainen sävy, kuin kaikki, mistä hän puhuu, voisi yhtä hyvin olla harhaa ja kuvitelmaa. Sama ihminen on kertonut joskus rakastuvansa helposti kauniisiin ajatuksiin -- onkohan hänellä vaikeuksia pitää muista enemmän kuin itsestään?

Eksyvä löytää: Ymmärsin kuinka ristiin olen hänen kanssaan puhunut vuosia.
Miten hän sanookin asiat niin eri tavalla kuin minä?

Tämä ei ole ensimmäinen kerta tänä päivänä kun eksyn aiheesta. Tein tänään huvikseni peruskoulun yhdeksännen luokan uskonnon kokeen. En muista, että meille olisi koskaan koulussa opetettu historiallista, fundamentalistista ja eksistentialistista Raamatun tulkintaa, ainakaan peruskoulussa.
Kerroin tarinoita aiheiden vierestä.
Ajattelin, että kokeen tarkastaja ilahtuisi, kun kirjoitin Nähnyt-viivalle:
Jeesuksen ja kaikki opetuslapset pienenä unessa. Enkeli Gabrielin taulussa.
En usko saavani kokeesta kovin hyvää arvosanaa.

Löysin kyllä arvostelun kirjasta Gabriel's Gift. Koska en ole varma siitä, voiko kirjasta mielestäni sanoa, että se on pastellinsävyinen kertomus, en laita tähän, nyt, linkkiä.

Mutta se on kyllä hyvä kirja.

Hiljaiseläjää laiskottaa

Välillä on energisiä viikkoja, mutta enimmäkseen niitä viikkoja ja päiviä, jolloin ei vain jaksa. En tiedä onko tämä masennusta, uupumusta vai pelkkää saamattomuutta. (Niin niin, saamattomuutta sanan molemmissa merkityksissä.)

Työt -- kaikki työt, kaikilta osin -- laahaavat jäljessä. Koska niin paljon on kesken, mitään uutta ei tohdi aloittaa. Joten: luen uudestaan kirjoja, joita olen lukenut aikaisemminkin, enkä luo mitään uutta. Kaikki mitä kirjoitan, tuntuu turhalta, keskeneräiseltä, avuttomalta, typerältä. En vaan osaa.

En vaan osaa ihmisiä.
En vaan osaa tekstejä.
En vaan osaa olla nyt, jotenkin.

Kuulostan kauhean myrtyneeltä. Oikeastaan kirjoittamisongelmat alkoivat jo jonkin aikaa sitten, mutta ovat nyt pinnalla siksi, että eräs vanha ystävä -- ei asiantuntija, ei objektiivinen -- ehdotti, että lähettäisin jo lopultakin tekstejä kustantajalle. Nauroin: "Hyvänen aika, sitä sontaa? Eihän minulla ole mitään valmista! Eihän niistä saisi edes muotopuolta kokoelmaa, eheästä puhumattakaan!" Sitten aloin miettiä: Mitä ihmettä minä olen tehnyt viimeiset seitsemän vuotta? Mihin helkkariin olen tuhlannut leijonanosan vapaa-ajastani? Ei ole mitään valmista?

Tietenkään omiin teksteihinsä ei osaa suhtautua sellaisina kuin ne ovat. Ne ovat omasta mielestä lähes poikkeuksetta joko parempia tai huonompia kuin ne todellisuudessa ovat. Mutta minä en osaa suhtautua niihin mitenkään, kaikki tuntuu keskeneräiseltä, ajattelemattomalta, voimattomalta. Kaikki mitä kirjoitan (ehkä myös koko elämä).

Äh, eihän tästä näin mitään tule. On otettava itseään niskasta kiinni ja alettava töihin. Mutta jotenkin sitä -- aloittamista siis -- tulee lykättyä eteenpäin. Mantrani voisi olla Mañana, mañana. Voisin muuttaa Espanjaan saman tien. Mannerkin asui siellä. Toisinaan minusta tuntuu, että hän oli varmasti terveempi kuin minä.

Lueskeltuani pitkästä aikaa, vuosia siitä taitaa olla kun viimeksi, Woolfia, en voi olla ihailematta ajatuksen kirkkautta Omassa huoneessa. Sieltä löytyy pohja de Beauvoirille, myöhemmille ranskalaisille, myöhemmille amerikkalaisille, marx-henkisille briteille -- välillä mielessä käy ajatus: Kaikki, mitä on sanottu ja sanottava naisista ja kirjoittamisesta, on tässä. Woolf ei jättänyt meille muille enää mitään sanottavaa. Ja toisaalta: millä kriteereillä, minä kysyn ja toistan, millä kriteereillä, tämä nainen oli "henkisesti epätasapainoinen"? Ja siitäpä jo ajatus lentääkin muihin epätasapainoisiin naisiin, ja että de Beauvoirista mainitaan aina eläminen suhteessa "misogyynin" kanssa (määritelmän kriteerit syövät minua tässäkin tapauksessa).

Ja sitten, ihan viimeiseksi, ajattelen:
Hei Poika, soita sinä mulle kitaraa. Älä sano mitään.

Niin, millainen sinä olisit, jos saisit itse valita?

Mikä tekee kirjojen ostamisesta erilaista ostamista

kuin huonekalujen tai musiikin tai vaatteiden tai muiden kauniiden asioiden


Lomalla.

Ostin:
- päiväpeitto
- ikonimaalauskopio (Gabriel[ko?] kohtaa Kenetlie)
- helmimansetteja
- hedelmäkoreja
- kynttilänjalka
- tuikkulyhtyjä
- lampunvarjostin
- levyjä
- ruskea käsilaukku (veljen tyttöystävän kirpputorisilmälle kiitos)
- animalianlista-kosmetiikkaa

Haikailin:
- mummonmökki
- kattokruunu
- arkku
- antiikkilipasto
- sohva
- kolmet kengät
- kirjahylly
- mp3-soitin (entinen rikkoutuu kohta)

Luin:
- W.H. New: Land Sliding. Imagining Space, Presence and Power in Canadian Writing.
- Zadie Smith: On Beauty (taas)
- Risto Oikarinen: Puupuhaltaja

Kuuntelin:
- Don Johnson Big Band: Don Johnson Big Band
- Ville Leinonen & Valumo: Valloittaja
- Coheed and Cambria: Good Apollo I'm Burning Star IV, Vol. I
- Muse: Black Holes & Revelations
- Sigur Rós: Takk...

Kirjoitin.
Matkustin. (junalla)
Lumeilin.
Odotin, odotin, odotin. (turhaan)

syysunelmia

Syyslomalla haluaisin

nukkua
lukea/lukea
kävellä
ehkä mennä junalla

Päätön juttu (Minulla on selityksiä, osa II)

Kävi selväksi, ettei päätä voitukaan enää pelastaa. Aamiaspöydässä syötiin entiseen tapaan, äidin keittämät puurot ja tuoremehut, mitä nyt itse kukin tapasi syödä, ja oltiin kiitollisia siitä, että oli sentään ymmärretty laittaa se talteen. Pitihän se sisällään monenlaista tärkeää: tietoja, muistoja, ajatuksia. Mutta pelastaa sitä ei voitu, se oli selvä.

Hanna luki lehdestä, että muuttolinnut olivat tänä vuonna tulleet toisiin ajatuksiin ja päättäneet jäädä sijoilleen. Eerik puolestaan kuuli koulussa, että napajäätiköiden alla, kilometrien syvyydessä, oli alkanut kasvaa heinää. Äiti poltti puuron pohjaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Kaikella tällä oli tietysti jokin yhteys menetettyyn päähän, sehän oli selvää: outoja asioita oli alkanut tapahtua heti sen jälkeen, kun pää menetettiin.

Kuten tavallista, isä ei ottanut asiaan kantaa. "On tärkeää ymmärtää," hän sanoi, "että firmani uusi postitusjärjestelmä menee juuri nyt etusijalle." Kaikki ymmärsivät, totta kai. Kyllähän postin täytyy kulkea.

Kieltämättä Hannaakin epäilytti. Ei kai sentään, hyvänen aika, yksi vaivainen pää voinut hallita koko maapallon tapahtumia? Vaikka toisaalta, kaikki asiat kaiken kaikkiaan olivat olleet kunnossa niin kauan kuin pääkin oli. Hanna yritti kaikin voimin keksiä keinoja saada pää auki, edes siksi aikaa, että sen sisältö saataisiin ulos. Jos oudot tapahtumat johtuivat päästä, siitä epäilemättä löytyisi kaikkeen myös ratkaisu. Pää piti sisällään jotain erinomaisen tärkeää, sehän oli selvä.

Potkukelkan hajoaminen oli Hannalle viimeinen tikki. Hän heitti ruostuneen kelkan ojaan ja juoksi kotiin, suoraan jauhokaapille, ja kaivoi pään ulos. Siinä se oli, rikkinäinen pää. Arvellen, että sen voisi huoletta jättää hetkeksi omin nokkineen Hanna meni varastoon, penkoi penkomasta päästyään, ja löysi lopulta isänsä ruuvimeisselin. Kaiken varalta hän otti mukaansa myös vasaran. Päästä ei koskaan oikein tiennyt. Totta puhuen Hanna ei koskaan oikein ollut tehnyt päästä selvää.

Kun Eerik tuli kotiin, Hanna seisoi keittiössä käsissään ruuvimeisseli ja vasara, ja katseli lattialla olevaa päätä kauhuissaan. Kaapista ulos nostetut jauhopussit seisoivat pään ympärillä kuin uhrimenoissa, ja koska avoimesta ikkunasta kävi tuulenvire, pikkiriikkisen jauhoa oli varissut uhrin ympärille, se näytti lumelta tai riisiltä tai terälehdiltä -- oli vaikeaa saada selvää, miltä niistä tarkalleen.

Eerik ja Hanna vilkaisivat toisiaan odottavasti.
Kumpikaan ei tiennyt, mitä tehdä. Se oli selvä.

Minulla on paljon selityksiä

Minulla on liian pieni kirjahylly.
Minulla on liian vähän aikaa lukemiseen.
Minulla on kymmenittäin kirjoja, jotka haluaisin lukea.
Minulla on kymmenittäin kirjoja, joita en ole lukenut.
Minulla on pakkomielle ostaa kirjoja.
Minulla on pakkomielle ostaa.

(Minulla on liian pieni kirjahylly.)

Päätäni särkee aina kun en kuuntele musiikkia.

Töihin paluun jälkeen

Olen saanut takaisin kesän ajan poissaolleen allergisen ihottuman.

Olen kirjoittanut yhden runon, pakosta.

Olen heittänyt yhden runokeikan. Pakosta.

Olen lukenut haparoiden muutamaa kaunokirjallista teosta, edeten n. 3 sivua viikossa.

Olen seurannut n. 3 blogia.

Olen kirjoittanut gradua 0 sivua. Olen lukenut gradua varten 0 sivua.

Olen tuonut päivittäin töitä kotiin.

Olen aiheuttanut harhaluuloja työkavereissani. Pääosin yhdessä.




Olen yrittänyt viettää selviä viikonloppuja. Yrittänyt.

Olen ollut väsynyt.